Heippa! Nyt on taas postausväli venynyt, kun oli leiri ja sitten koulun alkujen takia en ole vain jaksanut avata konetta hirveästi.
Kävelimme ja kävelimme. Meillä oli nälkä, mutta söimme luonnon antimia, jotka eivät tosin kunnolla täyttäneet vatsaa. Minua vähän ärsytti tämä homma. Miten ihmeessä me olimme ajautuneet tällaiseen soppaan.
Ja niinhän siinä tietysti kävi, että päädyimme jonnekin aivan väärään paikkaan. Tai siis kävelimme ja kävelimme, ja minun laskelmieni mukaan meidän olisi pitänyt saapua lammelle jo aikoja sitten, mutta en sanonut mitään, koska huoleni olisi luultavasti turha, enkä halunnut huolestuttaa Leonia.
Lopulta meidän oli pakko pysähtyä lepäämään.
– Minun mielestäni meidän olisi pitänyt olla perillä jo varmaan tunti sitten, sain lopulta sanottua.
– Niin minustakin, mutta sinä taas näytit niin varmalta, niin ajattelin, että olet varma asiasta, Leon sanoi.
– Minä taas en halunnut häiritä sinua epäilyilläni, jotka oletin turhiksi, selitin.
– No eivätpähän olleet turhia, Leon totesi.
– Eivät niin, huokaisin.
– Miten me nyt pääsemme täältä pois? Leon kysyi.
– Kumpaan suuntaan me olemme kävelleet liikaa? kysyin minä puolestani.
– Ei harmainta aavistustakaan, Leon sanoi. Olin arvannut sen, sillä olin itsekin aivan yhtä epävarma.
– Sitten meidän on paras tehdä jotain, alkaa jo hämärtää, totesin.
– Ja minulla on hirveä nälkä, Leon valitti.
– Et olisi sanonut, nyt minullekin tuli, vastasin.
Seisoimme siinä jonkin aikaa. Katselimme metsää ja pohdimme jatkoa, mutta kumpikaan ei keksinyt mitään. Toivoimme vain, että toinen esittäisi jonkin nerokkaan idean, jotta kumpikaan ei voisi pitää itseään tuhoon johtaneen idean isänä.
Lopulta minun oli pakko avata suuni, sillä en voinut enää millään olla hiljaa.
– Mitä jos me molemmat kerromme parhaan ideamme, keksin.
– No siinä tapauksessa minä ehdotan, että hankkisimme ruokaa, ja ryhtyisimme nukkumaan. Täällä on kohta niin hämärää, että eksymme entistä pahemmin ja päädymme yhtäkkiä johonkin ihmisten kaupunkiin, Leon huomautti.
– Mitä jos me kiertäisimme ympyrän tuonne ja sitä kautta voisimme päätyä jonnekin, ehdotin. – Mutta toisaalta kuulostaa järkevältä nukkua ensin ja miettiä asiaa sitten aamulla, kuten sanoit, on jo niin hämärää, että jos kävelisimme, meiltä voisi jäädä jotain oleellista huomaamatta, joten on parempi jatkaa vasta aamulla.
Ryhdyimme siis kyhäämään itsellemme jonkinlaista suojaa yöksi ja etsimään itsellemme jotain ruokaa. Metsässä oli toki mustikoita ja vadelmia sekä metsämansikoita, mutta eivät ne vatsaa täyttäsi.
– Mitä me syömme? kysyin.
– Ketunleipää ja sensellaista, Leon vastasi.
– Ovatko ne tarpeeksi täyttäviä? tarkistin.
– Eivät ehkä, mutta jos etsimme maitohorsmaa ja ketunleipiä niin voimme ehkä selvitä, Leon sanoi.
– Selvä, etsitään ensin ruokaa, ennen kun on aivan pimeää ja emme näe enää mitään, sanoin.
Etsimme siis ruokaa, ja osan söimme saman tien, mutta saimme kannettua vöihimme kiinnitetyissä marjavasuissa, jotka olivat aina siinä, jonkin verran marjoja ja maitohorsmaa toimme isot kimput käsissämme ja kuusenneulasia meillä oli myös ja ajattelimme, että liottaisimme niitä yön yli juomapulloissamme ja siten meillä olisi aamulla terveellistä juomaa.
Seuraavaksi rakensimme suojan. Teimme sen ison kiven alle ja laitoimme kiveä vasten kaikenlaisia pitkiä riukuja ja oksia, ja sitten vielä päällystimme koko hökötyksen sammalella.
Onneksi meillä oli pyyhkeemme mukana, ne kävivät hyvin peitoista ja painauduimme toisiamme vastaan, jotta lämpöä ei menisi hukkaan.
Huomenna on uusi päivä, jolloin löydämme varmasti kotiin. Emme voi olla kovin kaukana, vaikka siltä tuntuukin. Minä haluan vain palata kotiin, sillä kotona on pehmeä ja lämmin peti ja on paljon tukevampaa ruokaa. Ja äiti on siellä ja pienet. Voi kuinka ikävä minulla onkaan pieniä. Ja Aslaniakin, vaikka hän toisinaan on ärsyttävä, ajattelin.
Sitten mieleeni tupsahti, että entä jos emme pääsisikään huomenna vielä kotiin.
Se oli niin surullinen ajatus, että minusta tuntui, etten voisi kestää sitä.
Painauduin veljeni kylkeen ja siinä oli sen verran turvallista, että nukahdin melkein saman tien.
Heräilin yöllä muutamaan kertaan kylmään, mutta sain sentään jotenkin nukuttua. Aamulla tosin olin edelleen väsynyt, enkä olisi millään jaksanut nousta, mutta tiesin, ettei meillä ollut valoisaa aikaa tuhlattavana. Pitäisi aivan pian lähteä kävelemään.
Nousin ylös ja vilkaisin ulos ja äkkiä tajusin jotain.
Joo, jätetäänpäs jännään kohtaan, niin on motia jatkaa. Mitä mieltä olitte?