Pienen linnun kesä

Heii! Tämä postausväli nyt pääsi vähän venymään erään leirin takia, mutta nyt tässä olisi tällainen pieni tarina. Se kertoo osittain meidän perheen kesästä, mutta muutama asia tapahtuu eri aikaan, mutta kertoopahan kuitenkin. Ja tämä on ehkä vähän tylsä. En tiedä, voit mennä siitä jo lukemaan. :D

Sain elää onnellista elämää. Oli puu, jossa oli hyvä asua ja paljon koppakuoriaisia ruuaksi. Puun vieressä oli talo, joten tylsääkään ei ollut.

Sen kesän muistin ikuisesti, lopun elämääni. Asuin yksin nukkuen puussa ja syöden koppakuoriaisia. Elämä oli rentoa ja ihanaa, ei tarvinnut ajatella mitään.

Näin, kuinka lapset aloittivat kesälomansa syömällä jäätelöä. Sen jälkeen näin lasten lukevan jotain. Silloin toivoin itsekin voivani lukea, elämä oli niin kovin yksitoikkoista.

Monta huoletonta päivää kului niin, etten oikeastaan edes kiinnittänyt huomiota, mitä tapahtui, elin vain täysillä. Ruokaa oli niin paljon, ettei minun tarvinnut ajatella seuraavan päivän ruokaa.

Katselin, kuinka kolme tyttöä teki kaikenlaista. He siivosivat pihaa, ja sen jälkeen leikkivät siellä kaikenlaisia leikkejä.

Eräänä päivänä saapui paikalle joukko työmiehiä. Katselin heidän touhuaan uteliaana, kunnes äkkiä eräs marssi moottorisahan kanssa puuni luo. Tajuntani läpi syöksyi kauhea ajatus, miehet olivat kaatamassa tämän puun! Minusta tulisi koditon.

Ja humpsista vain ja puu kallistui. Lehahdin lentoon ja äkkiä näin, kuinka ylhäältä putosi jotain, linnunpesä! Pienet poikaset olivat kuolemaisillaan, ja varmasti kuolisivat, jos ne eivät pysyisi pesässä. Ja äkkiä yksi poikanen luiskahti ulos pesästä.

Tajusin, että minun täytyisi auttaa ja liidin apuun. Kannoin poikasen kynsissäni viereiseen puuhun, johon poikanen sitten jäi pelokkaana kyyristelemään.

– Mikä sinun nimesi on? kysyin.

– Ilo, poikanen piipitti.

– Minä olen Vesa, sanoin. En oikein tiennyt, miten poikaselle olisi pitänyt puhua, mutta ehkä ystävällisyydestä ei olisi haittaa.

– Mitä nyt tapahtuu? Ilo kysyi.

– En tiedä. Me voimme hyvin asua tässä viereisessä puussa, minun täytyykin rakentaa meille pesä, tuumailin.

– Miksi puu kaadettiin? Ilo tivasi.

– En tiedä, miesten mielestä se kai oli turha, huokaisin.

– Minun mielestäni se ei ole, Ilo sanoi. Poikanen oli yllättävän suora ja rohkea puhumaan.

– Ei minunkaan, sanoin.

Seuraava tehtäväni oli rakentaa meille pesä. En tiedä, mitä muille poikasille kävi. Pesä hautautui jonnekin kaatuneen puun alle. Puusta kuitenkin sain katkottua monta käyttökelpoista oksaa pesänrakennuksen kannalta. Itse pesästä ei tullut kummoinen. Se oli ennemmin kasa oksia, jotka olivat jotenkin kiinni puussa ja sitten koko läjä oli vain pehmustettu sammalella. Ilo kuitenkin piti siitä ja se oli pääasia.

Niin kesän keskiosa kului Iloa hoivaillessa. Tarkkailin samalla talossa asuvaa perhettä. Se oli toisinaan poissa kotoa, ja sen jälkeen lapset vaikuttivat innostuneilta ja aina ennen reissua pakkaus tapahtui innolla.

Loppukesästä alkoi kuitenkin tapahtua jotain. Taloon ilmestyi punaisia laatikoita, joihin perhe alkoi lastata tavaraa. He lastasivat tavaraa yhä enemmän ja enemmän, näin ikkunasta ainoastaan huojuvia laatikkopinoja.

Ilo ei tainnut huomata mitään, mutta ei sitä yleensäkään kiinnostanut sellaiset asiat. Ilo oli vielä niin pieni, vaikka osasi nykyisin jo itse etsiä ruokansa. Koppakuoriaisista osa oli kuollut, mutta riittävä osa oli edelleen elossa ja pärjäsimme hyvin.

Ja sitten eräänä päivänä perhee lähti. Kaikki lähtivät, vain laatikot jäivät. Hetken jo luulin, että perhe oli muuttanut pois ilman tavaraa. Noille kaksijalkaisille tavara taisi olla elinehto, vaikken oikein ymmärtänyt, mitä järkeä oli raahata kaikkea tuollaista mukanaan, vaikka mikään ei kuitenkaan ollut pysyvää.

Muutaman päivän päästä vanhemmat ja nuorin tytär palasivat ja ryhtyivät pakkaamaan. Siitä kului vielä muutama päivä ja äkkiä talo oli autio, kaikki laatikotkin oli tällä kertaa kannettu pois. Tiesin, etteivät he enää palaisi, vaikka muutamaan kertaan täällä vielä siivottiinkin. Kuitenkin koko homma vaikutti liian lopulliselta.

Tiesin, että pian saisin uudet naapurit. Toivoin, että ne olisivat kivoja, mutta en voinut olla varma. Se kesä kuitenkin oli jäänyt mieleeni. Se oli se kesä, kun näin Ilon ja ihmisten tavaranmäärän, ja tajusin, etten minä sitä tarvitsisi, ettei kukaan oikeastaan tarvitsisi.

Se oli siinä, pienen linnun pieni kesä. Nyt minun täytyy ehkä siirtyä pakkaamaan, en jää tänne tämän pitemmäksi aikaa.