(Melkein) menetetty elämä

Päivää taas. Tarinaani Sitä minun ei olisi pitänyt tehdä toivottiin jatkoa, joten tässä tulee. Oliverin elämä tuntuu olevan menetetty, mutta Oliver on sinnikäs. Hän haluaa jatkaa elämää, vaikka elämä olisi hieman erilaista. Mutta toimiiko elämä kuitenkaan niin? Lukuiloa! :)

Ja tämä jatkaa edelleen 13-vuotiaan Oliverin tarinaa.

 

Päähän sattui. Käteen sattui. Kylkeen sattui. Jalkoihin ei sattunut. Minulla ei ollut mitään käryä, missä olin ja mitä olin tapahtunut. Viimeisin muistikuvani oli, kun lähdin illalla kotoa. Mitä sitten oli tapahtunut?

Kun oikein pinnistin muistiani, muistin pelon, mopon ja… ja ilmalennon, joka päättyi tiedottomuuteen.

Yritin nousta istumaan, mutta jalkani pistivät vastaan. Mitä ihmettä, ajattelin. Eihän jaloisssa äsken edes tuntunut kipua, ja nyt en pääse ylös sängystä.

– Oliver, älä yritä nousta, kuulin äkkiä lääkärin äänen. – Selkärankasi on murtunut, se on selvitetty röngtenkuvissa. Sinulla on lisäksi vakava aivotärähdys, kylkiluita murtuneina ja ranteesi oli sijoiltaan.

Apua, ajattelin kauhuissani. Ei, lääkäri varmasti puhuu jollekin muulle tai jotain… en voi olla näin huonossa kunnossa… väsyttää ihan hirveästi… haluan nukkua…

Vaivuin uneen, jossa ei ollut unia. Se oli helpotus, sillä unessa kipua ei ollut, se ei ollut päällimmäinen tunne.

Kun heräsin, näin äidin kasvot. Ranne ei enää ollut kipeä, mutta päätä särki niin paljon, että se olisi voinut räjähtää, eikä se olisi tuntunut enää miltään. Kylki tuntui erikoiselta, ja jalkoja ei edelleenkään tuntunut olevan.

– Oliver! Olet herännyt! äitini ilahtui.

– Mmm, mumisin vain vastaukseksi.

– Eihän sinuun satu, äiti tarkisti.

Sisälläni leimahti kiukku, äitiä ei ollut ikinä kiinnostanut minun asiani, häntä ei ollut ikinä kiinnostanut se, että kiusattiinko minua koulussa vai ei, häntä ei ollut ikinä kiinnostanut minä. Hän oli nähnyt aina vain isoveljeni Olavin, joka menestyi koulussa, toisin kuin minä. Ja sitten äiti oli aina rakastanut pikkusiskoani Oliviaa, joka oli kuulemma ”kuin pieni enkeli” ja ”silmän ilo” ja kaikkea muuta yhtä kauheaa. Isä ja äiti olivat eronneet jokin aika sitten, enkä ollut vieläkään päässyt yli siitä. Äiti sen oli aiheuttanut, ainakin minun ajatuksissani. En kuitenkaan kehdannut raivota äidille, kun tämä oli kerrankin tullut katsomaan minua, joten tukahdutin raivon ja vastasin:

– Ei enempää, kun mitä pystyn kestämään.

– Oliver on reipas poika, lääkäri sanoi ja taputti minua päälaelle.

Hei, minä en ole mikään 3-vuotias, olen 13, ajattelin ravoissani. Sitä paitsi minä en ole yhtään reipas. Reippaat lapset lähtevät paikalta, kun tilanne alkaa vaikeutua.

– Niin on, äiti myönsi. – Milloin hän pääsee kotiin?

– Emme tiedä vielä. Oliverilla on melko vakava aivotärähdys, selkäranka on murtunut, samoin muutama kylkiluu. Kylkiluut ehdimme juuri aiemmin tänään paikata, mutta selkäranka ei enää kasva takaisin. Oliver ei todennäköisesti enää koskaan voi käyttää jalkojaan, mutta me yritämme toki parhaamme. Aivotärähdyksen takia poika tarvitsee huolellista lepoa, ja pitäisimme muutenkin häntä mieluusti täällä vielä jonkin aikaa tarkkailtavana, lääkäri selosti.

– Ahaa, äiti sanoi. Näin hänen katseessaan väläyksen jotain. Surua? Sääliä? Pelkoa?

 

Päivät kuluivat. Hiljalleen kylki alkoi tuntua jälleen normaalilta, eikä päätä enää särkenyt niin paljoa, että olin kuolemaisillani kipuun. Jalat vain eivät edelleenkään toimineet.

Eräänä  päivänä pääsin kotiin. Minulla oli pyörätuoli, sillä lääkärit eivät olleet onnistuneet paikkaamaan selkärangan katkeamista. Siitä syystä olin surullinen ja peloissani, kuinka arkeni sujuisi.

Kaikki kuitenkin lähti hyvin käyntiin, koulussa oli hissejä, jolla saatoin liikkua paikasta toiseen ja ystävystyin erään hiljaisen Matiaksen kanssa. Matias työnsi minua paikasta toiseen. Kaikki oppiaineet eivät enää sujuneet entiseen malliin, esimerkiksi liikunnassa ja kotitaloudessa en voinut tehdä paljoakaan, mutta musiikissa aloin loistaa, sillä kun en enää voinut juosta ulkona, kulutin päiväni soittamalla äidin minulle ostamaa epävireistä pianoa ja kitaraa, jonka isä oli joskus jättänyt meille.

Kaikkein parasta ja tärkeintä oli kuitenkin se, että äiti alkoi välittää minusta, pitää minusta samalla tavalla kun Oliviasta ja kannustaa samalla tavalla kun Olavia.

 

Tämä tarina päättyy nyt tähän. En tiedä, kuinka hyvä tai onnistunut tämä jatko-osa on verrannutna edelliseen osaan. Kommentoi ja kerro, rakastan nimittäin kommenttien lukemista. :)

2 kommenttia

  1. Alku = oikein hyvä! Loppu taas tuli ehkä liian nopeasti. Ja lisäksi se on onnellinen loppu. Tämä saattaa kuulostaa oudolta, mutta minusta surulliset loput ovat parhita! 😂😃

    Vastaa

    1. Mulla jotenkin taitaa käydä aika usein niin, että alku on jännittävä ja loppu vähän läjähtää käsiin, eikä aivan onnistu. 😕😔
      No jäihän siihen se pieni suru, että Oliver ei enää voinut ikinä kävellä, mutta se kyllä sai aika paljon huomiota… 🙃
      Ja kyllä mäkin tykkään joistain surullista tarinoista (en kaikista)😂
      Kiva että kommentoit! 😃💛💚💙 Ja keksi: 🍪.

      Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *