Maanalaisen maailman ihmeet

Hei taas! Pahoittelut siitä, että uutta postausta ei ole tullut hetkeen. Minulla vain ei sattunut olemaan aikaa. Joka tapauksessa tänään hieman erikoisempi tarina, johon sain inspiraation koulussa musiikintunnilla, kun pohdimme, kuinka voisi vähentää melusaastetta. En tiedä, onko tässä varsinaista juonta, mutta ehkä jonkinlainen…

Tämä tarina siis kertoo 12-vuotiaasta Alisasta, joka asuu maailmassa, jossa kaikki autotiet kulkevat tunneleissa. Alisan elämässä on kuitenkin varjopuoli, hän joutuu kulkemaan bussilla kouluun ja bussipysäkki on alhaalla maan alla, mahdollisimman meluisassa ja kauheassa tunnelissa. Alisalla myös on lievä ahtaanpaikankammo.

 

 

Luku 1

Alisa heitti repun bussipysäkin penkille. Hän oli onnistunut kipuamaan kaikki tuhat ja miljoona porrasta tänne alas. Bussi tulisi suurin piirtein kymmenen minuutin kuluttua, mutta Alisalla oli jokin pakkomielle olla etuajassa joka paikassa. Tällä kertaa se oli huono juttu, koska bussipysäkki oli aivan älyttömän tylsä ja meluisa paikka odottaa bussia. Alisaa ärsytti se, että jopa lähimpään kouluun oli yli kymmenen kilometrin matka. Joskus Alisa pyöräili koko matkan tai osan matkasta, mutta tänään hän oli tullut bussilla.

Bussipysäkki ja kaikki julkinen liikenne sijaitsi kerrosta alempana, kuin autotiet. Sinne oli kova kipuaminen. Metro kuitenkin oli vielä alempana, mutta metrolla Alisa ei oikein päässyt kotiin. Busseja kulki molempiin suuntiin, mutta Alisa odotti juuri sitä oikeaa bussia, bussia, jonka taulussa luki: 777 Kulomäki. Kulomäki oli suhteellisen iso paikka ja siitä pääsi vaihtamaan esimerkiksi bussiin 242, jolla pääsi Kurkilahteen, mutta joka meni Alisan kodin vierestä.

Lopulta 777 saapui pysäkille. Sitä ajoi firma nimeltä Parhaat PikaBussit ja juuri tämän bussin sarjanumero oli 364 ja juuri tällä samalla bussilla Alisa muisti aamulla tulleensa kouluun. Alisa tiesi olevansa outo, kun painoi mieleensä bussien sarjanumerot, mutta jostain syystä hän vain teki niin.

Alisa näytti bussilippuaan kuljettajalle ja käveli bussin takaosaan. Sieltä hän löysi vapaan paikan ja asettautui istumaan. Maisemissa ei ollut paljoa tuijoteltavaa, joten Alisa syventyi läksyihinsä. Tuhoton tätä ruotia, siansaksaa! Englanti sujui jotenkuten tai oikeastaan aika hyvin, mutta aina, kun Alisan piti puhua koko luokan edessä, kieli meni aivan solmuun, eikä hän saanut suustaan ulos mitään järkevää.

Läksyjen jälkeen Alisa ryhtyi lukemaan kirjaa, jossa kerrottiin aivan toisenlaisesta maailmasta, sellaisesta, jossa myös kaikki autot ja bussit ajoivat maanpäällisillä teillä.

 

Luku 2

Lopulta 777 kaartoi Kulomäen terminaaliin. Kaikki bussissa olevat matkustajat siirtyivät saman tien ulos bussipysäkille. Suurin osa lähti rynnimään liukuportaisiin, joita pitkin pääsi kauppakeskus Kulokkaaseen. Kulokas oli melko suuri kauppakeskus, jossa Alisa vietti toisinaan aikaa silloin, kun bussia sai odotella.

Tänään kuitenkin Alisa säntäsi saman tien toiselle puolelle terminaalia, josta lähtivät kaikki bussit, jotka menivät Kiurulahden ja Mustasuon suuntaan. 242 seisoi jo pysäkillä, joten Alisan ei onneksi tarvinnut odottaa sitä.

– Alisa! Alisa kuuli oman nimensä ja pälyli ympärilleen. Ahaa, häntä oli kutsunut hänen entinen paras ystävänsä, joka asui melkein Kiurulahdessa asti ja kävi Kiurulahden alakoulua. Alisa oli jo yläkoulussa, joten Kiurulahti ei ollut enää häntä varten, mutta vielä vuosi sitten he olivat vielä olleet luokkakavereita, sillä Kiurulahti ei ollut kovin kaukana.

– Ai hei, Miisa, Alisa tervehti ja kiiruhti istumaan Miisan viereen.

– Mikä sinut tänne tuo? Miisa ihmetteli.

– Olen juuri kotimatkalla pitkän koulupäivän päätteeksi, Alisa selitti. – Entä sinä? Et asu täällä päinkään.

– En niin, mutta tulin ostamaan Maisalle syntymäpäivälahjan, Miisa selitti. – Ja samalla kävin kirjastossa.

– Ahaa, se selittääkin, Alisa sanoi. – Ehdimme jutella vielä jonkin aikaa, olen tässä vielä pari pysäkkiä ja jään pois sitten Köynnöskujalla.

– Tiedän sen, Miisa myönsi.

Tytöt puhuivat vielä jonkin aikaa, mutta sitten Alisan piti lähteä kotiinsa.

Juuri kun Alisa oli noussut bussista, hän tajusi, että oli unohtanut hanskansa bussin penkille.

 

Luku 3

Alisa ei keksinyt muuta, joten hän päätti laittaa Miisalle viestiä.

 

Miisa, otatko mun hanskat mukaan, ne jäi sinne bussin penkille.🤦🏼‍♀️🤦🏼‍♀️🤦🏼‍♀️

klo 15.48

Ai joo, huomasin ton viestin vasta nyt.

klo 16.04

Et vastannut kysymykseeni.🤨

klo 16.04

En ehtinyt. Mitä luulet, en tietenkään ota.😈😈

klo 16.05

Ei vaa, otan otan, mut milloin tuon nää sulle?😁🤔

klo 16.05

Ihan sama, kuhan tuot. Tai itse asiassa, tuun hakee. Lähen NYT kävelemään bussipysäkille sormet jäässä, koska ne mun huippuhyvät hanskat on valitettavasti sulla nyt. 😥

klo 16.07

Ai jaa, selvä, muitaksä muka vielä, missä mä asun?😈🤔😁

klo 16.09

Totta kai. Bussi tulee än yy tee NYT🥳

klo 16.09

 

Alisa loikkasi bussiin ja huristi täyttä vauhtia kohti Miisan kotia. Miisa oli odottamassa ovella ja ojensi Alisan hanskat Alisalle hymyillen.

– Tuu meille vähäks aikaa, meil ei oo ketään kotona ja mulla on äärettömän tylsää, Miisa pyysi.

– Kai mä voin vähäksi aikaa jäädä, Alisa totesi. – Mitä me tehään?

– Mä esittelen mun maailman hienoimman huoneen, Miisan ilmoitti.

Tytöt olivat jonkin aikaa Miisalla. Sitten Alisa vilkaisi puhelintaan, ja huomasi, että päivän viimeinen 242 menisi kymmenen minuutin kuluttua (muita busseja ei mennyt Miisan läheiseltä pysäkiltä vaan vähän kauempaa) ja Miisalta oli hieman kävelemistä pysäkille. Kaksikko heitti nopeasti ulkovaatteensa yllensä ja lähti juoksemaan.

Lopulta he olivat pysäkillä, jossa näkyi, että bussi olisi myöhässä, ja että sen tuloon olisi vielä kolme minuuttia, vaikka olisi pitänyt olla vain kaksi.

Kun bussi lopulta saapui, Alisa loikkasi innoissaan kyytiin hyvästeltyään ensin Miisan.

Vasta puolessa välissä matkaa Alisa tajusi, että hanskat olivat jääneet Miisalle. Ei auttanut muuta, kuin laittaa Miisalle viestiä, mutta tänään hän ei enää hanskoja hakisi.

 

Mitä pidit? Kerro se kommentoimalla! Kommentoi mieluummin vaikka vuosi myöhässä, kun ei ollenkaan! 😊📄👍 Haluatko kuulla lisää Alisasta tai tunneleista vai jääkö tämä ainoaksi tarinaksi, joka kertoo niistä?