Islan II luokka partiossa

Hola! Tervehdys espanjaksi, koska siitä tulee koe ja muutenkin se vain on mukava kieli.  Pahoittelut siitä, että aiheena on jälleen partio. Siitä vain on helppo kirjoittaa, koska harrastan sitä.

Tässä on siis samat hahmot, kun tarinassa Taivaan tähdet partioleirillä. Kannattaa lukea se ensin, jos et ole lukenut. Nämä kertovat partioelämästä, ja eivät ole varsinainen jatkotarina, koska ei tarvitse lukea edellistä ymmärtääkseen seuraavaa.

 

Luku 1

Rinkka painoi selässäni. Olimme vasta juuri äsken lähteneet rastilta 1. Olin suorittamassa partion II luokkaa Selman ja Miran kanssa. Selma oli meistä ehkä paras suunnistaja ja Mira oli paras partiokaverini.

– Katsokaa nyt tätä karttaa! Selma huudahti toivottomana.

– Mitä siitä? kysyin. – Tai no joo, näen kyllä, että meillä on pitkä matka kuljettanavamme.

– No tässä menee tämä polku, ja meidän pitäisi kävellä sitä pitkin, vaikka se kiertää aivan jäätävästi. Nyt meidän pitäisi olla tuossa ja tuonne meidän pitäisi päästä, Selma osoitteli kartalta.

– Äh… Minä en oikein ole paras tässä suunnistuksesta, hoitakaa te se homma, Mira sanoi.

– Öö… Mitäs minä tuohon sanoisin? Mennään sitä polkua pitkin, en ajatellut eksyä metsään, huomautin.

– Tai siis voidaan me mennä tätä tietäkin pitkin, mutta se kiertää vielä jäätävämmin, Selma totesi.

– Joo, mennään sitä polkua, päätin. – Käyhän se Miralle?

– Mm… Joo, Mira totesi.

Lähdimme siis kävelemään sitä polkua pitkin. Minulla oli nälkä, vaikka olinkin rastilla 1 syönyt pari leipää.

Ensin oli kuhtuullisen jyrkkä ylämäki. Onneksi olimme juuri levänneet rastilla 1, joten minulla oli tarmoa marssia mäki voimalla ylös. Selma oli ampaissut johtoon ja Mira laahusti väsyneenä joukon hännillä.

Ylämäen jälkeen tuli loiva alamäki ja yllätys yllätys suo!

Onneksi suon yli menivät pitkospuut. Reitti kiemurteli puiden välistä suhteellisen tasaisesti. Kuljin eteenpäin. Välillä minä ja Selma jouduimme odottamaan hetken Miraa.

 

Jotenkin onnistuimme kävelemään harhaan. En tiedä, miten se oli mahdollista, mutta äkkiä vieressämme oli jyrkänne, joka oli kartassa aivan eri kohdassa, kun missä meidän järjen mukaan piti olla. Selma piti kompassia kädessään ja katseli joka suuntaan. Mira istui kivelle uupuneen näköisenä.

– Missä luulet meidän olevan? Selma kysyi minulta.

Katselin karttaa ja etsin jyrkännettä. Lopulta löysin ja osoitin karttaa: – Luulen, että olemme tuossa.

– Tuossa? Selma kysyi ja vilkaisi osoittamaani kohtaa. – Sehän on aivan älyttömän kaukana oikeasta reitistä!

– Ei edes kovin kaukana, totesin. – Hei tuolla tuon jyrkänteen vieressä näkyy jotain aitaa!

 

Luku 2

– Sen täytyy olla tuo! Selma huudahti ja osoitti kartassa näkyvää viivaa, jonka poikki kulki salama.

– Me olemme jollain polulla, sanoin. – Minusta tuntuu, että meidän on paras jatkaa eteenpäin.

– Jos kerta olet varma… Minä en niinkään, Selma totesi.

– Emme me voi oikein muualtakaan mennä, kun nuo aitaukset ovat tiellä, mutta kysytään Miralta, ehdotin. – Mira, mitä me teemme, menemmekö tästä suoraan aitausten läpi vai tätä polkua pitkin?

– Ihan sama, mikä on helpointa, Mira huokaisi.

– Okei, sitten varman suoraan? varmistin Selmalta.

– Kai sitten niin, hän myöntyi.

Kuljimme eteenpäin loputtomasti. Eräästä kyltistä näimme, että olimme Purolassa, ja että paikka, johon polku veisi olisi Högnäs. Tarkistimme paikan kartalta ja totesimme, että siitä olisi vähän kiertämistä, mutta pääsisimme sentään perille.

 

Kun lopulta olimme tien reunassa (Högnäksessä), lähdimme kulkemaan tietä pitkin kohti rastia 2.

Onnistuimme kuitenkin jälleen kerran (mahtavan kartanlukutaitomme avulla) kadottamaan oikean polun. Tai siis kuljimme me jollain polulla, mutta meidän olisi pitänyt löytää joku toinen polku.

– Öh, tästä menee joku polku, sanoin.

– Mennään siitä, Selma päätti.

Pari metriä kuljettuamme kuitenkin totesimme, että polku oli väärä ja palasimme takaisin.

Jatkoimme sitä polkua pitkin, kunnes näimme järven rannan. Siinä vaiheessa Mira tokaisi: – En ole kovin paljoa nähnyt sitä karttaa, mutta kaiken järjen mukaan meidän pitäisi mennä tästä.

– Kaiketi, myönsin.

– Selvä! Selma sanoi.

Metsässä meni pieni polku. Meistä tuntui äkkiä paremmalta, olimme oikealla tiellä!

Varmuutemme katosi kuitenkin kuin tuhka tuuleen, kun eteemme ilmestyi kallio.

– Miten me tässä teemme? kysyin.

– Yli vain, Selma ehdotti.

Ylityksemme meni aika lailla täydellisesti, kunnes kallio jyrkkeni äkkiä. Onnistuimme jotenkin könyämään siitä yli, vaikka saimmekin muutaman naarmun kalliosta.

– Melkein perillä! Mira huudahti.

– Jes, minäkin totesin.

Rasti oli aivan vedenrajassa ja siellä tehtävänämme oli vyyhtiä köysi. Se meni minulta kaiketi aika hyvin. Lopuksi laitoimme ruokaa. Se kohotti huomattavasti jo matalalle laskenutta itsetuntoa ja päättäväisyyttämme.

 

Luku 3

Rastilta 2 rastille 3 oli äärimmäisen pitkä matka. Matkalla haimme rastin B. Se oli vain yksinkertainen oranssi-valkoinen kangaskolmio, jossa oli kirjain Z erään järven rannassa.

Kun kuljimme hiljalleen hämärtyvässä illassa, lauloimme samalla ja olimme iloisella tuulella.

Lopulta saavuimme rastille 3 (kiersimme ensin turhaan erään ylimääräisen lenkin pienen järven rannan kautta). Rasti 3 oli Urjan rannalla, notsipaikalla, jolla olin ennenkin käynyt perheeni kanssa.

Mittailimme ilman mittoja vähän kaikenlaista ja luulen, että se meni minulta ihan hyvin.

 

Kun lähdimme rastilta 3 kohti rastia 4, jossa myös nukkuisimme yön yli, meidän täytyi kaivaa otsalamppumme esiin.

– No niin, kohta olemme perillä, Mira totesi.

– Jep, Selma myönsi. – Odoittakaa hetki, otan suunnan [Suunnan ottaminen tarkoittaa sitä, että laittaa kompassin kartalle ja katsoo sen avulla, mihin suuntaan pitää mennä] sinne.

Reitin piti olla helppo, vain Urjan jälkeen Valkialammen rantaa ja sitten Häränsilmä olisi edessä, mutta ei! Onnistuimme jotenkin kävelemään harhaan. (minun olisi ehkä pitänyt sanoa Selmalle suuntaa ottaessamme, että se kompassi oli hivenen vinossa)

Vilkaisin karttaa. Jos emme löytäisi Häränsilmää ja rastia 4, päätyisimme todennäköisesti Hauklampeen.

Pimeä metsä + Eksyminen + Sumu = Kauhea asia.

Sillä me olimme eksyneet. Kuljimme vain eteenpäin minun kannustamanani. Tosin Selma joutui kulkemaan ensimmäisenä, sillä hänellä oli voimakkain otsalamppu.

– Me olemme aivan pian perillä, sanoin, vaikken itsekään luottanut sanoihini.

– Minusta meidän pitäisi kääntyä… Ehkä… Selma sanoi.

– Jalkani kuolevat! En jaksa kävellä, Mira valitti.

– Olemme kohta perillä, sanoin jälleen.

Äkkiä puiden välistä kajasti taivasta. Unohdin sanoa siitä muille ja säntäsin innoissani eteenpäin. Läts! Lenkkarini läiskähti rantaveteen. Muut seurasivat perässäni.

– Isla, tämä on järvi! Selma huudahti tuohtuneena.

– Joo mä tiiän, mutta nyt mä tiiän tasan tarkkaa, missä me ollaan! huudahdin aivan käsittämättömän innoissani.

 

Luku 4

Kuljimme Hauklammen rantaa pitkin. Kaikkien sukat taisivat kastua, ja tunsin siitä pientä syyllisyyttä, mutta samalla tunsin myös ylpeyttä, olin johdattanut meidät takaisin paikkaan, josta löytäsimme perille

Selma otti suunnan, kun olimme varmoja, missä olimme, ja taivalsimme eteenpäin.

Äkkiä näin nuotion hehkun ja säntäsin eteenpäin, suoraan ojan poikki, mutta sukkani olivat jo niin märät, ettei minua kiinnostanut.

 

Yörastilla teimme kaikenlaisia pieniä tehtäviä.

Teimme nuotion, laitoimme ruokaa ja pystytimme laavun. Kaikki arvioitiin, jopa ruokamme (eli kolmen ruokalajin illallisen) maku.

Kun lopulta kaaduimme lopun uupuneina laavuun makuupussiemme kätköihin, oli jo yli puoli yö ja ennen kun kaikki olivat unessa, kello oli varmasti ainakin puoli yksi.

 

Seuraavana aamuna heräsimme aivan liian myöhään. Aamu oli yhtä sählinkiä, kun kiehautimme vettä puuroa varten vaihdoimme vaatteet ja pakkasimme. Lähtöaikamme oli virallisesti 9.05, mutta kello oli jo 9.20, ennen kun ilmoittauduimme rastille 1.

Yksinsuunnistusta!

Argh! Tätä olin odottanut kaiken aikaa ja pelännyt samalla. Me hajaannuimme metsään etsimään rasteja. Niitä oli 12, ja löysin niistä puolet, rastit 1, 2, 4, 5, 6 ja 7.  Selmalla ja Miralla ei käynyt yhtä hyvä tuuri, Mira löysi kaksi, rastit 2 ja 3 ja Selma löysi rastit 2, 3, 8 ja 4.

Lopulta me kaikki olimme valmiit ja saatoimme lähteä yhdessä kohti rastia 2. Tosin Selman pieni retkisaha oli hukassa, mutta totesin melko varmana, että se löytyy laavun pakkausesta.

Sen päivän osuus oli lyhyt ja teitä pitkin kuljettava. Rastilla 2 oli ensiapua. Viimeinen taival oli rastille 3 eli maaliin.

– Maalissa! minä huusin innoissani.

 

Luku 5

– Teillä on vielä yksi rasti jäljellä, rastimies totesi. – Mutta ensin voitte soittaa kyydin kotiinne.

– Kenen kyydillä me mennään? Selma kysyi. – Miran?

– Joo, mä soitan just äitille, Mira sanoi ja repi kirjekuoren (,jossa hänen puhelimensa oli ollut) auki.

Meidän kaikkien kirjekuoret tarkistettiin. Kukaan meistä ei ollut avannut sitä matkalla. Läpi meni!

Viimeinen rasti oli melkoisen haastava. En osannut oikein mitään Suomen lipusta ja siihen liittyvistä käytännöistä.

– No niin, pisteennne: Islalla 47,9. Selmalla 42,1 ja Miralla 39,8. Kertaan vielä: 50 vaaditaan, että pääsee läpi, ja raportista voi saada 30, joten panostakaa siihen, rastimies selosti.

Olin ylpeä pisteistäni.

Ehdimme vielä ottaa laavun pois pakkauksestaan ja siellähän Selman saha oli!

Sitten tuli Miran äiti ja pääsimme lähtemään kohti kotia.

 

 

Tämä on lähes suora kopio omasta II luokastani, jonka kävin syyslomani ensimmäisenä viikoloppuna, siis 15.-16.10. 2022. Joitain kohtia oli vähän muutettu, mutta mutkat ennen rastia 2, kallioliipeily, eksyminen pimeään metsään, Hauklampeen kävely, kolmen ruokalajin illallinan ja saha laavun sisällä ovat aivan totta.

Nimiä tosin on muutettu ja pisteitä samaten, mutta muuten tämä on aika lailla samanlainen, kun oma II luokkani. Partiossa on siis sellaisia luokkia. III luokka (lyhyt ja helppo päiväretki) on helpoin, sitten tulee II luokka (melko haastava yhden yön reissu)ja I luokka (kahden yön pitkä ja erittäin vaativa metsäressu) on vaikein.

Mitä pidit? Kerro se ihmeessä kommenteissa.