Iloista toisiksi viimeistä koulupäivää! Tänään on tällainen tarina, joka on– enpäs kerropaan tarkemmin, mene itse lukemaan.
Oli toisiksi viimeinen koulupäivä ja kävelimme jäätelöitä nuoleskellen kaduilla. Kesäisen lämmin sää ja rannan läheisyys saivat meidät tekemään mielemme uimaanlähtöä, mutta vesi oli vielä aivan liian kylmää.
Venla, Silva ja Eva puhuivat jostain uudesta opettajasta, joka tulisi meidän kouluumme. Minä kävelin ja nautin kesästä. Nyt ei mielestäni ollut aikaa ajatella ensi vuoden opettajia. Se olisi ensi vuoden murhe.
– Minna hei, eikö sua oikeesti kiinnosta yhtään se uusi sijainen? Silva kysyi.
– Miks mua pitäis kiinnostaa? tiedustelin.
– Ku siitä tulee meidän luokkis ja ruotsinope ja ehkä kans enkunope, Silva selitti.
– Mut eikö Katja oo meijän luokkis? ihmettelin.
– Joo, mut se on ens vuonna aika paljon poissa, ku se tekee jotain lisäopintoja, Silva kertoi.
– Äh, no antaa olla, totesin.
– Mut se on ihan kauhee, Venla sanoi. – Se opetti joskus mun veljee.
Tiesin, että monet pelätyt opettajat eivät oikeasti olleet kauheita, mutta kun muutamat eivät joistain opettajista pitäneet, lähti liikkeelle huhuja, jotka levisivät ja kertoivat vain opettajan huonot puolet. Voisin murehtia tuota opettajaa möhemminkin, jos hän nyt olisi niin kauhea.
– No mut jos se on vasta ens vuonna, nii kai me voiaan puhuu jostain muusta? ihmettelin.
– Mut ku se tulee seuraamaan todistustenjakoa, Eva kertoi.
Äh, nuo sitten jaksoivat jaaritella aina samoista asioista. Ikään kuin joku huono opettaja voisi maailman kaataa. Tai voisihan se, mutta aivan sama, myöhemmän murhe.
Lopulta kaverit vaihtoivat puheenaiheen numeroihin. Numerot sitä, numerot tätä. Eikö tästä koulu-aiheesta tulisi millään loppua? Silti numerot olivat se aihe, josta mielelläni itsekin keskustelin, koska niissä riitti loputtomasti pohdittavaa, ajateltavaa, spekuloitavaa ja valittamista.
– Siis se suomen ope antaa mulle kasin, vaikka koe oli ysi miikka, Silva valitti.
– Se oli se, ku sä et kolmannessa jaksossa jaksanu tehä läksyjä, muistutin.
– Ottiks se sen tosissaa? Silva kysyi. – Se oli haaste, joka kiers netissä: jätä kaikki yhden aineen läksyt tekemättä seuraavaan lomaan asti, niin niitten, jotka ei oo tehny haastetta, pitää antaa sulle karkkii.
– No kui moni anto? kysyin. – Ehkä viis tyyppii.
– No joo… Silva huokaisi. – Ei ehkä olis kannattanu.
– Mut hei, tää oli vasta seiskaluokka, sä voit viel parantaa sitä numeroo, Venla muistutti.
Kävelimme kohtaan, jossa julkinen ranta vaihtui ihmisten tonteiksi ja kävelytie kaarsi kauemmas rannasta. Siinä kohdin hyvästelimme Evan, joka asui siellä. Me muut lähdimme paluumatkalle samaa tietä pitkin auringon edelleen paistaessa.
Äkkiä tapahtui jotain odottamatonta, takaa tuli poika sähköpotkulaudalla lujaa vauhtia ja mennessään tyrkkäsi meitä kohti vettä.
Olin kulkenut reunassa, joten minähän sinne veteen molskahdin kun Silva ja Venla kaatuivat päälleni. Venlan toinen jalka kävi vedessä, mutta Silva säilyi onnekseen kuivana.
Läiskähdin kylmään veteen kyljelteni. Pääni painui hetkeksi pinnan alapuolelle, mutta nopeasti nousin ylös.
– Minna!? Silva huikkasi.
– Ootsä kunnossa? Venla kysyi.
– Oon mä kai, vastasin. – Jos siis ei lasketa sitä, että mä oon märkä ja jäädyn kohta ja että mun ranne tyyliin murtu ku löin sen kiveen ja että melkein sain sydärin. Ja olin aivan unohtaa: kaikki ihmiset tuijottaa mua kohta.
– Mennään Evalle, Venla sanoi.
– Eikse sanonu, että sillä alkaa kohta sulistreenit? Silva muistutti.
– Mutta ei me muuallakaan voida mennä, me kaikki asutaan nii kaukana, Venla huomautti. – Ja sitäpaitsi Eva alkaa aina valmistautua ihan törkeenä etuajassa.
– Mennään sinne, sain sanotuksi.
Kävelimme Evan kodin luo ja soitimme ovikelloa. Pahaksi onneksi Evan isoveli, johon olin hiukkasen ihastunut, tuli avaamaan.
– Eva! Tääl on sun kaverit, jotka vissiin päätti käydä uimassa! poika huusi. Äänestä kuului nauru tai ainakin huvittuneisuus.
Eva tömisteli portaat alas ja jäi tuijottamaan meitä.
– Mitä kävi? hän kysyi.
– Joku poika sähköpotkulaudalla tyrkkäs meidät veteen, Venla selitti.
– Mennään yläkertaan, Eva sanoi. – Mun pitää lähtee jonkun ajan päästä, mut kyllä mä varmaan ehin teille jotkut vaatteet lainaa, ollaanhan me aika saman kokoisia.
Saatuaan kuivat vaatteet lainaan tajusin, että minun olisi pitänyt olla kotona viisi minuuttia sitten, sillä olin luvannut auttaa isoveljeni valmistujaisjuhlien valmisteluissa.
Huikkasin äkkiä moit ja säntäsin tulipalokiireellä kotiin. Äiti seisoi vihaisen näköisenä eteisessä, mutta leppyi, kun kerroin onnettomuudesta.
Jostain syystä tästä tuli ihan Siirin kouluarkea- jatkotarinan tapainen, mutta ehkä se ei haittaa. Mitä pidit?
Moonzku
Tää oli tosi hyvä tarina ja ajankohtanen ja hauska🙃
Ja tosiaan numerot on se aihe joata voi puhua melkein loputtomiin😅
Hyvää kesälomaa muuten❤️
Vikkeri
Kiitos! 😃
Niinpä! Ainakin me puhutaan numeroista aika paljon.
Kiitos samoin! ❤️
Vilja
Kiva, yksinkerainen tarina : D Sai silleen hyvälle mielelle, ja etenkin kesäfiilikselle (tuun nyt oikeastaan kaikesta kesäfiilikselle) ;D Ehkä tähän olisi kaivannut jotain sellaista arjesta poikkeavaa kohtaa (tai siis onhan se, että tippuu veteen aika arjesta poikkeavaa, mutta ehkä ymmärrät 😅), mutta ei se kovasti häirinnyt. Tässä jotenkin kuvailevaa kerrontaa josta tykkäsin, joten ehdottomasti plussaa siitä. : ) Ja multakin hyvää huomenna alkavaa kesälomaa <33
Vikkeri
Kiitos!
Joo, olisin voinut lisätä tähän jotain arjesta poikkeavaa, mutten keksinyt mitään ja kirjoitin tätä silleen rennosti, sen enempää suunnittelematta. Paitsi suunnittelin, että lopussa käy jotain ei-niin-kivaa. 😅
Kiitos samoin! 💜