Väärällä aallonpituudella

Terve taas! Tällä kertaa tarina yksinäisyydestä ja kiusaamiseta. Nyt yritän saada näitä postauksia kirjoitettua taas jollain tahdilla. Iltaisin ehtii nyt vähän kirjoitellakin, kun koulurutiinit alkaa taas olla kunnossa. Tuo Pixabayn kuva ei ehkä aivan vastaa aihetta, mutta kyllä se jotenkin kuvaa yksinäisyyttä.

 

7-luokkalainen Essi saapui koululle. Hän avasi koulun ulko-oven ja astui sisään. Ensimmäisenä olisi liikuntaa.

Pukuhuoneen edessä olivat melkein kaikki loput heidän luokan tytöt, Iida, Maisa, Johanna ja Silva, jotka tuijottivat puhelimiaan, sekä jollekin keskenään nauravat Nadja ja Melissa.

Essi ei oikein tuntenut kuuluvansa porukkaan. Nadja ja Melissa keskustelivat paljon englanniksi, ja se ei oikeastaan kuulunut Essin vahvuuksiin. Maisa ja Johanna puolestaan naljailivat hänelle aina, jos hän teki jotain poikkeuksellista ja ärsyttivät häntä tahalleen. Iida ja Silva taas viihtyivät hyvin keskenään tai Johannan ja Maisan kanssa. Essistä he eivät vaikuttaneet piittaavan, tai siis kyllä he puhuivat hänelle ystävällisesti ja lainasivat terotinta ja niin, mutta Essistä ei oikein tuntunut, että hän olisi sopinut siihen porukkaan.

Vuoden alussa Essi oli vielä yrittänyt kuulua Maisan, Johannan, Iidan ja Silvan porukkaan, mutta nyt hän ei enää jaksanut, ei, vaikka miten yritti. Hän kyllä seurasi nelikkoa varsinkin ruokavälitunneilla ja osastui välillä keskusteluunkin, mutta muut tekivät vapaa-ajalla hirveästi kaikkea, mistä hän jäi pois. Hänen puhelimessaan oli lisäksi aikarajana kaksi tuntia, joten välitunteja hän ei voinut käyttää puhelimella, vaikka miten olisi halunnut. Family Link lisäksi esti kaikkien sovellusten lataamisen.

Liikuntatunti alkoi. Heidän piti pareittain syötellä koripalloa. Essi vilkaisi Iidaan, mutta tämä oli jo Silvan kanssa hakemassa palloa, turha yritys. Maisan ja Johannan seuraan Essi ei oikeastaan olisi edes halunnut mennä, sillä hän oli huono koripallossa, mutta pitkä Johanna harrasti sitä.

Opettaja määräsi hänen parikseen Rasmuksen, joka vain nojasi seinään ja töykkäsi koripallon kierimään lattiaa pitkin. Essiä turhautti, jos opettajan kerta oli pakko määrätä hänelle pari, olisi opettaja edes voinut antaa hänelle parin, joka teki jotain. Mutta Rasmus oli ainoa pariton.

Liikuntatunti meni päin puuta, ja kun he lopputunnista pelasivat, sai Essi jatkuvasti kuulla ilkeitä ja kritisoivia kommentteja Johannan ja vähän myös Maisan suunnalta.

 

Liikuntatunnin jälkeen ohjelmassa oli englantia. Essi ei ollut siinä kovin hyvä. Hänen parinaan kuitenkin istui Maisa, jolla oli aina sanomista hänen ääntämisestään tai ymmärtämättömyydestään. Maisa puolestaan tuijotti kaiken aikaa puhelimeltaan jotain englanniksi, ja esitti osaavansa, vaikka todellisuudessa hän sai kokeista aika huonoja numeroita, kun ei viitsinyt lukea.

Englannissa heidän piti haastatella pariaan. Maisa haukkui hänet luolassa asuvaksi mäntiksi, kun hän ei osannut. Kyyneleet eivät olleet kaukana, mutta Essi ei halunnut näyttää sitä, kuinka huonosti hän oikeasti voi.

 

Ruokavälitunti ei mennyt sen paremmin. Essi seurasi muita hajamielisenä, eikä huomannut Johannan jalkaa, ennenkuin makasi maassa rähmällään.

– Auh! häneltä pääsi.

– Miten sinä onnistuit kompastumaan? Maisa oli ihmettelevinään. – Kömpelö!

Essi melkein itki, mutta kärsi sinnikkäänä. Hän ei aikonut syödä yksin, sillä se oli aivan kauheaa.

– Mennäänkö syömään? Silva vaihtoi puheenaihetta.

– Ei oo nälkä, Iida sanoi.

– Mul on, nyt mennää, Maisa sanoi.

Essi seurasi muita. Hänen olisi tehnyt mieli istua ensimmäiseen vapaaseen tuoliin ja antaa muiden seurata perässä, mutta hän seurasi kuuliaisesti, kuinka muut istuivat luokan poikien Elmerin, Juuson ja Axelin viereen.

Pojat häipyivät pian, samoin Iida, ja Johanna, joilla oli vain olemattoman vähän ruokaa.

Silva lähti hakemaan näkkileipää. Essi jäi kiusaantuneena istumaan Maisan kanssa.

Äkkiä Maisa nousi, ja säntäsi jonkun vanhan luokkalaisensa luo.

Essi jäi yksin. Jostain syystä se tuntui pahalta.

Silloin Essi teki päätöksensä, enää hän ei viettäisi aikaa muiden tyttöjen kanssa. Mieluummin vaikka yksin, mutta tätä hän ei halunnut. Hän ei jaksanut katsoa, kuinka kaikki kiusasivat häntä jatkuvasti, ja säntäilivät vanhojen luokkalaistensa luo.

Raivo kiehui Essin sisällä. Miksi ihmeessä hän, juuri hän, oli joutunut kiusatuksi? Miksi? Essin teki mieli paiskata tarjotin täysiä päin seinää, mutta hän nousi rauhallisesti ylös. Samalla Johanna ja Iida palasivat.

– Minne sä oot menossa? Iida ihmetteli.

– Tunnille, Essi ilmoitti ja häipyi.

 

Koko päivän hän vältteli muita tyttöjä. Opon tunnilla, kun piti keskustella rennosti, hän luki kirjaa. Opon tilalla oli sijainen, joten kukaan ei valittanut, Maisa ja Johanna vain jotain supisivat. Essi kuuli nimensä mainittavan.

 

Uskonnon tunnilla Essi vältteli muita. Onneksi heille ei annettu yhtään paritehtävää.

 

Espanjaa opiskelivat ainoastaan Silva ja Melissa, joten siellä hän sai olla rauhassa, vaikka joutuikin Juuson pariksi. Essi ei oikeastaan pitänyt luokan pojista kovin paljoa, sillä nämä vain pelasivat puhelimillaan ja juttelivat keskenään.

 

Koulun jälkeen Essi saapui kotiin. Koulupäivä oli ollut yksi kamalimmista.

Kun Essi oli astumassa keittiöön, hänen pikkusiskonsa kamppasi hänet ja huusi: – Pöö!

Silloin jokin napsahti Essin päässä ja valtava kiukku kiehahti hänen sisällään Hän hyökkäsi pikkusiskoaan päin, ja kaatoi tämän lattialle. Alkoi ankara mukilointi.

Pikkusiskon huudot kutsuivat äidin paikalle.

– Essi! äiti karjahti.

Essi tunsi kiukkunsa heltiävän.

– Mitä sinä nyt? äiti kysyi ankaralla äänellä.

– Emma kamppas mut, Essi selitti.

– Emma ei ajatellut, mutta sinä et hyökkäile täällä muiden kimppuun, äiti ärähti.

– Mutta kun… Essi huokaisi.

Essi marssi raivoisasti portaat yläkertaan, paiskasi huoneensa oven kiinni ja lysähti sängylleen.

Essi makasi siinä kauan, hän ei tiennyt kuinka kauan, ennen kuin äiti tuli.

– Mikä tämä juttu oikein on? Essi? äiti tivasi lempeästi, mutta halusi selvästi selityksen.

– Emma vaan pääs ärsyttämään, Essi selitti.

– Jotain on nyt tapahtunut, et sinä yleensä käyttäydy näin. Mitä nyt on tapahtunut? äiti tiedusteli.

Jotenkin Essi onnistui selostamaan äidilleen kavereidensa ärsytyksen ja sen, kuinka hän ei koulussa voinut purkaa kiukkuaan, ja kun Emma sattui hänelle muistuttamaan päivän tapahtumista, Essi oli raivonnut tälle.

– Voi Essi, äiti huokaisi, kun Essi lopetti. – Minun täytyy heti soittaa kouluun.

Äiti soitti kouluun.

 

Jotenkin asiat alkoivat selvitä, Maisa ja Johanna pyysivät häneltä anteeksi, mutta jotenkin Essi tiesi, ettei ikinä voisi pitää tyttöjä ystävinään.

Koulu ei kuitenkaan edelleenkään ollut Essin lempiasioita. Hän oli yksin. Liian yksin.

Mutta eräänä päivänä, kun Essi istui yksin ruokalan edessä odottaen ruokavuoron alkua, istahti eräs tyttö Essin viereen.

– Missään ei oo tilaa istua, tyttö huokaisi.

– Mmm… Essi ynähti.

– Kai tähän sai istua? tyttö varmisti.

– Joo, ei siihen kukaan oo tulossa, Essi vastasi.

– Äh, mun puhelimesta loppuu kohta akku, ja ainut kirjakin on luettu, tyttö huokaisi.

– Mulla on kyllä kirja, mutta se on tylsässä kohdassa, Essi vastasi.

– Mulla on nykyisin ihan tylsää täällä, ku mun ainut kaveri muutti Ouluun, tyttö valitti.

– Mullakaan ei oikestaan oo kavereita, Essi paljasti. – Tai siis ois joo, mut mä en oikein viihy niitten kaa.

– Mikä sun nimi on? tyttö kysyi.

– Essi, Essi vastasi. – Entä sun?

– Anna, tyttö vastasi. – Mä oon 7D:llä.

– 7E, Essi kuittasi.

– Hei, meidän ruokavuoro alkaa aivan just, tuuksä mun kaa? Anna kysyi.

Ilo läikähti Essin sydämessä, ja hänen oli helppo vastata: – Tulen.

 

 

Tämä olisi ehkä voinut päättyä surulliestikin, mutta tämä on tällainen pieni tarina kiusatusta, joka lopulta kohtaa ystävyyttä.

P.S. Vilja, ajattelin osallistua siihen kirjoituskilpailuun. Toivottavasti tämä on tarpeeksi kantaanottava tarina kiusaamisesta ja ystävyydestä, en nimittäin ole siitä aivan varma. Kerrothan kommenteissa, että kelpaako tämä?

Kaikki muutkin, muistakaa, että kommentointi on sallittua! ;)