Isopapan muistoja sodasta

Hyvää itsenäisyyspäivää! Tällä kertaa vuorossa on tarina, jonka alkuperäinen idea syntyi eilisiltana, mutta jota kehittelin yöllä, kun en saanut unta. Tämä kertoo siis isopapan luo menneestä Tildasta.

Tilda avasi isoisovanhempien mökin oven. Ei siellä kylläkään enää isomummua asunut, hän oli jo nukkunut pois, mutta isopappa asui siellä erään Tildan jo aikuisen serkun, Erikin kanssa. Erik hoiti isopapalle ne asiat, joihin pappa oli jo liian vanha.

– Kukas sieltä tulee näin itsenäisyyspäivänä minua tervehtimään? isopappa Juho tiedusteli.

– Minä, Tilda, Tilda vastasi iloisesti.

– Mikäs sinut tänne tuo näin joulukiireiden alla? Juho ihmetteli.

– Ajattelin vain tulla tervehtimään. Äiti sanoi, että olen kotona vain tiellä ja päätin lähteä tänne, Tilda selitti.

– Vai että minunko sitä pitäisi toimia lapsenvahtina? Pappa ihmetteli.

– Ei kai ihan suoraan niinkään, Tilda selvensi.

– Jos minä vaikka kertoisin sodasta, silloin kun olin pieni pojankoltiainen ja sota vain yllättäen puheksi? Juho-pappa ehdotti.

– Joo! Tilda innostui.

– Silloin kun minä olin pieni, sinua suunnilleen viisi vuotta vanhempi, niin täällä Suomessa alkoi riehua sota. Minä olin silloin vasta pieni, joten en paljoa voinut osallistua. Muistan vain pommitukset, armeijan joukot ja kodin rauniot. Talvisota oli minulle todella vaikea, kaikki hauska jäi väliin. Kun jatkosota alkoi muutamaa vuotta myöhemmin, olin jo sen ikäinen, että minun täytyi lähtä rintamalle. Se tapahtui vuonna 1942 eli sotaa oli käyty jo jonkin aikaa. Olin rekassa, matkalla kohti rintamaa. Näytin varmasti pieneltä ja aralta muihin verrattuna, sillä olin vasta 17-vuotias. Koska olin tullut rekkaan viimeisenä, minulla oli vain seisomapaikka keskellä autoa.

– Eikö siinä ollut vaarallista? Tilda ihmetteli.

– Totta kai oli. Koska tahansa olisi voinut tulla vihollisten kone pommittamaan. Muutaman tunnin kuluttua en enää jaksanut seistä, vaan kävin istumaan lattialle. Olin monta kertaa kaatua, kun auto heittelehti huonolla tiellä. Sitten äkkiä eräs mies sanoi minulle ”Kuule nuorukainen, sinä voit ottaa tämän minun paikkani, minä jaksan kyllä seistä”. Yritin ensin kieltäytyä, mutta mies oli liian sitkeä. Hän antoi minulle paikkansa ja jäin siihen istumaan. Paikka oli selkä menosuuntaan ohjaamon takana olevassa katoksessa. Ehkä miehelle oli siinä tärinässä tullut huono olo, en yhtään ihmettelisi. Joka tapauksessa jonkin aikaa myöhemmin jouduimme pommitukseen, meidät oli huomattu! Ja pommi putosi tarkalleen keskelle kuorma-autoa, siihen kohtaan, jossa äsken olin vielä istunut. Se ystävällinen mies kuoli, samoin monta muuta, mutta minulle ei käynyt kuinkaan, uusi paikkani oli niin turvallinen.

– Mutta isopappa, jos sinä olisit silloin kuollut, niin entäs me? Tilda kysyi silmät ymmyrkäisinä.

– Teitä ei olisi olemassa. Minulla ei ollut vielä silloin vaimoa eikä lapsia, Juho huokaisi.

– Oho! Tilda huudahti.

– Nimenomaan. Paljonko se kello on? Eiköhän sinun pitäisi mennä kotiisi syömään, isopappa ehdotti.

– Haluan kuulla vielä lisää, Tilda kärtti.

– No hyvä on, kerron vielä vähän, Juho huokaisi. – Pääsimme lopulta sentään perille ja jäimme taistelemaan. Tuli vielä monta muutakin kertaa, jolloin olin hengenvaarassa, mutta olen selinnyt – aina. Kerrankin kranaatti putosi korsumme kattoon. Moni kuoli, mutta koska minä nukuin alasängyssä, ylempi sänky suojasi minua. Kerran taas meinasimme jäätyä metsässä, mutta silloin keksimme, että voisimme mennä telttaan nukkumaan siten, että  olisimme kasassa toisessa päädyssä kaikkien peitot pällämme. Muutama ei suostunut tulemaan kasaan, mutta pari heistä kuoli ja eräällä paleltuivat sormet ja varpaat niin pahasti, ettei hänestä ollut enää ikinä laukaisemaan asetta.

– Voi ei! Tilda huudahti.

– Aivan, isopappa myönsi. – Tapahtuiko muuta ihmeellistä? Ei kun ai niin, silloin kerran minä pukeuduin venäläiseksi, jotta saisin selville heidän suunnitelmansa. Kun paljastuin, juoksin ojalle, tein siinä täyskäännöksen ja juoksin jälkiäni takaisin piiloutuen erään kuusen alle. Venäläiset kulkivat ohitseni ja olisin voinut vaikka koskettaa heitä, mutta koiransa kanssa he jäljittivät minua ojalle ja totesivat siellä, että minun oli täytynyt paeta ojaa pitkin. Oli minulla naurussa pidättelemistä, kun he monta tuntia myöhemmin palasivat takaisin märkinä ja lannistuneina luullen maan nielleen minut.

– Vau! Tilda sanoi.

– Niinpä, mutta minun täytyy nyt ruveta laittamaan ruokaa, joten ehkä sinä voisit lähteä, isopappa ehdotti.

– Hei hei, ja hyvää itsenäisyyspäivää! Tilda huikkasi.

– Kiitos samoin, pappa vastasi.

Kotimatkalla Tilda ajatteli vain juttelua isopapan kanssa ja lukuisia tilanteita, joissa isopapan henki oli ollut vaarassa. Ja silti isopappa oli selvinnyt ja saattoi nyt asua omassa pienessä mökissään lastenlasten ja lastenlastenlasten ympäröimänä. Isopapan elämä taisi nykyisin olla melkoisen helppoa.

Tällä kertaa siis tällainen isopapan sotamuistoista kertova tarinanpätkä. Mitä pidit? Kommentoi ihmeessä. :) Hyvää itsenäisyyspäivää!