Islan partiolaisten adventtikalentereiden myynti

Hej! Tällä kertaa jatkamme tarinalla, joka kertoo, kuinka turhauttavaa partiolaisten adventtikalentereiden myynti toisinaan on (nimimerkillä kokemusta on) Moni ostaa, mutta suurin osa ei. Tästä pääsee Siirin partioleiriin ja tästä Siiri II luokkaan partiossa. Tämä on ehkä aiheeseen nähden hieman myöhässä, sillä myyntiaika loppui jo, mutta julkaisen tämän nyt kuitenkin. Lukuiloa! :)

---

 

Heitin jalkani pyörän satulan yli ja lähdin polkemaan kovaa vauhtia kohti omakotitaloaluetta. Emmi ja Esmeralda olivat tulleet mukaani, samoin Iida, joskin enemmän vahtimis- kuin myymismielessä.

Partiolaisten adventtikalentereiden myynti oli aina yhtä turhauttavaa. En muistanut, että olisin koskaan pitänyt siitä aivan älyttömästi. Tai ehkä joskus, mutta siitä on jo melkoisesti aikaa.

Heti kun saavuimme omakotitaloalueelle, Emmi ja Esmeralda säntäsivät heti myymään.

– Emmi, Esme, odottakaa vähän, pyysin.

– Myykääpä reippaasti, Iida kehotti.

Otin kalenterin käteeni ja tarkistin, että rahat olivat mukana.

Sitten me aloitimme.

– Minä aloitan, Esme ilmoitti ja soitti ovikelloa. Hetken kuluttua vanha nainen avasi oven.

– Haluutteko ostaa partiokalenterin? Esme kysyi.

– No tottahan minun täytyy ostaa, kun noin ihania lapsia tulee porstua täyteen, rouva päivitteli. – Ja olen minä yleensä ennenkin ostanut. Minkäs hintainen se kalenteri on?

– Kymppi, Esme ilmoitti.

– Oottakaa, ku minä käyn kattomassa, että löytyykö kymppiä, mummo sanoi.

Odotimme jännittyneinä ovella. Pian mummo palasi kympin kanssa ja osti kalenterin.

– Onnea myyntiin, mummo sanoi.

Olin hiljaa, kun pikkusiskoni toivottivat hyvää joulua ja joulunodotusta ainakin viidettä kertaa. En kuitenkaan voinut ruveta ärjymään, kun se mummo oli vieläkin siinä ovella.

Sitten oli Emmin vuoro. Emmi oli aika hiljainen ja puhui niin hiljaa, ettei kukaan varmaan ikinä edes kuullut mitään Emmin puhuessa.

Kukaan ei avannut, vaikka me seisoimme ovella ainakin minuutin.

Vihdoin oli minun vuoroni. Siirryimme seuraavan talon pihaan ja soitimme ovikelloa. Pian joku keski-ikäinen nainen tuli avaamaan.

– Hei, haluaisitteko ostaa partiolaisten adventtikalenterin? tiedustelin hymyillen ja esitellen kalenteria.

– Ei kiitos, nainen sanoi ja sulki oven.

Huokaisin.

Emmi sai myytyä vuorollaan taas yhden kalenterin. Iidakin tahtoi myydä, ihan vain sen takia, että hän oli suostunut lastenvahdiksi ja raahannut itsensä tänne.

Lopulta taas oli minun vuoroni. Marssin ovelle päättäväisesti, mutta kukaan ei avannut, vaikka soitin ovikelloa kaksi kertaa ja koputin perään. Sisällä oli kuitenkin valot päällä, ja tiesin, että siellä oli ihmisiä, jotka olivat kuulleet ovikellon soivan, mutta jotka eivät yksinkertaisesti vain jaksaneet/viitsineet tulla avaamaan.

Koska olin ainoa, joka ei ollut saanut edes yhtä kalenteria myytyä, kiersimme niin tuskastuttavan monta taloa, että meinasin väsyä. Kukaan ei ostanut. Osa ei avannut ovea, osa ei ollut kotona, osaa taas ei kiinnostanut ja joillain oli rahapula.

Kun lopulta sain sen yhden kalenterin myytyä, sama äiti osti neljä kalenteria, joten oli jällee minun vuoroni, tyypillistä tuuriani.

Siinä vaiheessa, kun olimme kiertäneet vielä kolme taloa, joista kaksi oli ollut pimeitä ja yhdessä ei ollut ollut tarvetta, Esmeralda sanoi, että hän voisi yrittää seuraavaan.

Niin Esme soitti ovikelloa ja heti joku ihminen halusi ostaa. Tietenkin hän osti Esmen kalenterin, eikä minun.

Seuraavassa talossa sentään sain myytyä, mutta sitä seuraavassa Emmi ja sitten taas Iida, joten oli (yllätys, yllätys) jälleen minun vuoroni.

 

Ilta kului siihen tyyliin, minä kysyin varmaan kolme kertaa niin useasti, kun muut, koska tuurillani olin aina se, jonka kalenteria kukaan ei halunnut ostaa.

Kun lähdimme taloyhtiöstä, olin saanut neljä myytyä, samoin Iida. Esme ja Emmi olivat myyneet kumpikin viisi.

Olin turhautunut ja väsynyt, mutta silti onnellinen siitä, että olin saanut edes neljä kalenteria myytyä.

 

 

Tämä oli tällainen partioaiheinen aika lailla juoneton tekstinpätkä. Mitä pidit?