Menetetty salaisuus 1

Heiii! Tänään alkaa uusi jatkotarina: Menetetty salaisuus. Tulen ennustusta en luultavasti enää jatka, sillä en keksinyt enää jatkoa, mutta tämän juonta tiedän vähän eteenpäin. Ja tässä keijut ovat lähes ihmisen kokoisia! No niin, sinut taitaa nyt olla parasta päästää lukemaan.

 

Silloin en vielä tiennyt, että meillä oli salaisuus. En tiennyt, mitä tapahtuisi, jos salaisuus paljastuisi.

Nimeni on Lena ja nykyisin olen vaikeuksissa, mutta kerron nyt, kuinka kaikki kävi.

Minulla on isoveli Aslan, kaksoisveli Leon, ja sitten perheessä on vielä kolmoset, Leo, Lei ja Lea. Ja ai niin, taisin unohtaa tärkeimmän, kuulun keijujen sukuun.

 

Oli tavallinen aamu. Aslan lähti kouluun lentäen. Hän oli juuri oppinut lentämään.

Minun ja Leon piti hoitaa kolmosia, kun äiti meni lypsämään lehmät ja isä oli töissä. Niin se aina meni. Meidät jätetttiin kotimiehiksi.

Ensi vuonna aloittaisimme Leonin kanssa koulun. Nyt kuitenkin parasta tekemistä oli vielä majojen rakentaminen, keinuminen ja riehuminen.

– Mä haluun keinuun, Lei sanoi.

Huokaisin, mutta kaappasin pikkutytön syliini ja kiikutin hänet keinuun, jotta hän ei alkaisi huutaa. Lei rakasti keinumista. Lea ja Leo puolestaan yrittivät seurata minua ja Leonia, kun rakensimme majoja. 

Onneksi äiti tuli pian. Ulkona alkoi olla tukalan kuuma.

– Me halutaan lähtee kahestaan uimaan, Leon sanoi ja viittasi minua. Siitä ei kyllä ollut ollut puhettakaan, mutta mikä ettei, lammella oli hauska uida varsinkin tällaisena kuumana päivänä.

– Joo, nyökyttelin.

– Menkää sitten, minä tulen pienten kanssa sinne noin tunnin päästä, mutta menkää te vain edeltä, äiti sanoi.

– Mennään, sanoin Leonille. Minulla oli ylläni tavalliset vaatteeni, ohut vihreä lyhythihainen paita ja lyhyet shortsit. Ne kestivät hyvin kastumisen, joten en tarvinnut erillistä uimapukua, kuten suurin osa keijuista teki. Minä ja Leon olimme todenneet, että se oli liian hidasta.

Lähdimme loikkimaan kohti rantaa pyyhkeet viittoina liehuen. Uimaan meneminen kaksistaan oli hurjan jännittävää, sillä vaikka lammella olikin siinä rannassa aina muitakin keijuja, oli se silti olemista ilman äitiä ja isää.

Uimaranta oli melko isossa lammessa, jonka toisella puolella oli myös iso ihmisten uimaranta. Niemeke kuitenkin suojasi näkyvyyttä, ja keijut saivat olla rannallaan omissa oloissaan.

Ranta oli epätavallisen tyhjä, vain yksi äiti lastensa kanssa, pari vanhusta sekä muutama isompi tyttö, joilla olisi pitänyt olla koulua, mutta jostain syystä he olivat täällä rannassa.

Pulahdimme viileään veteen.

– Mitä jos tänään uisimme kauemmas ulapalle, kun täällä ei ole ketään, jota se oikeastaan kiinnostaisi? Leon ehdotti.

– Joo, tarkkaillaan ihmisiä! innostuin.

Uimme pitkin vedoin rannasta poispäin. Niemekkeen kohdalla vielä vilkaisin taaksemme, mutta kukaan ei huomannut. Tytöt olivat vesisotaa, yksi pikkulapsista halusis syödä hiekkaa ja äidin piti estää se ja vanhukset näyttivät nukahtaneen rannalle.

– Reitti selvä, kuiskasin.

Sitten me käännyimme niemen taakse nähdäksemme suuren maailman.

Ei se tosin kovin ihmeellinen ollut, vettä vain oli paljon enemmän, kuin mitä rannalta saattoi kuvitella.

Ja sitten näin sen. Pieni ihmislapsi pyristeli vedessä yksin ja oli selvästi hukkumaisillaan.

– Leon, meidän täytyy pelastaa tuo tyttö, sanoin.

– Mutta tiedäthän sinä, mitä säännöt sanovat, Leon muistutti.

– Mutta hän hukkuu muuten, huomautin.

Leo oli tuskallisen pitkän hetken hiljaa. Sitten hän sanoi: – Hyvä on, tämän kerran, menoksi!

Uimme nopein vedoin tytön luo ja kiskoimme hänet rantaan. Se oli hirmuisen rankkaa, sillä tyttö painoi suunnilleen saman verran, kuin me kaksi yhteensä.

Lopulta tyttö oli rannassa. Hän tuijotti meitä. Ohuita ja kauniita vaatteitamme, hoikkaa vartaloamme, siroja jäseniä ja kimaltavia siipiä.

– Ki-kiitos, tyttö sai sanottua.

Silloin vasta tajusin, mitä olimme tehneet. Olimme pelastaneet ihmislapsen, ja hän voisi kertoa meistä vanhemmilleen ja ehkä joku olikin nähnyt meidät rannalta, varmasti joku oli seurannut tytön ajautumista uimapatjallaan ulapalle ja sen jälkeen uimapatjan tyhjenemistä.

Katsoin rannalle ja siellä kymmenet ihmiset osoittelivat meitä.

Säntäsimme täyttä vauhtia pakoon, ohi rannan, ohi kotikylään vievän tien. Juoksimme vain niin lujaa kuin pystyimme. 

Lopulta huohotimme hengästyneinä.

– Me olemme kahdella tavalla ongelmissa, Leon totesi.

– Kuinka niin? kysyin.

– Ihmiset ovat kohta kylässämme, mutta emme voi edes varoittaa heitä, koska ensinnäkin, salaisuutemme paljastuisi, ja toisekseen, olemme eksyksissä.

 

 

Siinä oli. Ja tämän pitäisi jatkua aika pian. Tykkäsitkö tästä?