Ei siinä niin pitänyt käydä

Heips! Tänään tällainen lyhyt ja surullinen tarina. Ei kai minulla muuta, päästän teidät lukemaan.

Kesä oli tulossa. Sen tunsi ilmassa ja kaikessa. Kävelin Marin  kanssa kaupungilla. Olimme menossa koulun jälkeen ostamaan jäätelöt.

Selasin puhelintani. Vilkaisin sivusilmällä Mariin. Tämä katsoi omaa puhelintaan.

Äkkiä näin hauskan videon. Siinä kiivettiin sähkötolpan päähän ja otettiin siinä hieno selfie. Sitten laskeuduttiin alas.

”Hei Mari, kato”, sanoin ystävälleni.

”Mitä nyt?” Mari kysyi.

”Mennään meki kiipee tommoseen sähkötolppaan, näistä tyypeistä, jotka teki tän, on tullu tosi suosittuja”, selitin.

”Eikö se oo kiellettyä?” Mari kysyi.

”Joo, mutta kaikki kielletty on myös kivaa, eikö?” huomautin.

”Joo, mut jos…” Mari ei jatkanut lausettaan.

”Nii käykö se sulle? Etkö sä uskalla?” kysyin. Se oli viimeinen sana Marin epätietoiselle mielelle. Niin Mari sanoi: ”Totta kai mä uskallan, missä on lähin tolppa?” No niin, tuo kuulostaa innokkaalta Marilta, totesin. Ryhdyin pohtimaan, miten pääsisimme lähimmän sähkötolpan luo.

”Eikö tuolla ole yksi tuolla kaupan takana joutomaalla?” Mari ehdotti.

”Joo, sinne mennään!” huudahdin.

Tarvoimme sähkötolpan luo. Se näytti hurjan korkealta, ikään kuin mini-Eiffel-torni.

”Ollaanko me ihan varmoja?” Mari kysyi.

”Totta kai”, vastasin, vaikka olin hieman epävarma.

Niin me lähdimme kiipeämään. Se oli jännittävää. Onneksi muita ihmisiä ei näkynyt eli meidän ei tarvinnut pysytellä näkymättömissä. Saimme kiivettyä melkein huipulle varsin nopeasti.

Sitten tapahtui monta asiaa yhtä aikaa. Alas ilmestyi mies, joka huusi meille jotain, Meri säikähti, Meri horjahti sähkölankaa päin, Meri putosi alas ja minä saatoin vain tuijottaa.

”Meri!” huusin.