Junamatkalla

Hei! Anteeksi hieman pidemmästä postausvälistä, mutta tänään vuorossa olisi tarina, jonka kirjoitin suomen tunnilla. Lukuiloa!

 

Lysähdin junan penkille helpottuneena. Olin sittenkin ehtinyt junaan, vaikka bussini olikin ollut myöhässä. Olin menossa serkuilleni Riihimäelle nyt vapun vuoksi pitemmän viikonlopun alettua. Minua hengästytti, ja oli helpottavaa heittää reppu pois selästä. Se painoi melkoisesti. Vaaleat hiukseni olivat jääneet reppuun kiinni, ja jouduin hiemaan riuhtaisemaan niitä saadakseni ne irti.

Silmäilin lähelläni istuvia ihmisiä. Vastapäätä minua istui tyttö, jolla oli pitkät punaiset hiukset ja suuret vihreät silmät. Tytöllä oli yllään vaaleansininen paita, joka riiteli ankarasti hänen hiustensa värin kanssa. Tytöllä oli vieressään suuri musta reppu, jossa näkyi liikettä.

Mitä ihmettä, liikeettä? Katseeni nauliutui reppuun. Repun kylkeen ilmestyi kyhmy, joka sitten katosi, eikä hetkeen tapahtunut mitään.

Ajatukseni harhautuivat muualle. Ajattelin majaa, jota serkkujeni kanssa jatkaisimme. Kotona Espoossa ei sellaiseen ollut tilaa tai rakentajia, paitsi joskus, kun serkkuni tulivat käymään. Koulukaverini eivät olleet kiinnostuneita sellaisista asioista. Eikä minulla ollut paljoa kavereita ollutkaan.Olin ollut aika paljon yksin alakoulun kiusaamisen jälkeen.

Katselin ulos ikkunasta. Metsä vilisi nopeasti ohitse, enkä ehtinyt erottaa melkein mitään. Äkkiä kuitenkin huomasin peuran, joka juoksi junan vierellä kuin kisaten junan kanssa. Mieleeni tuli, kuinka silloin kerran olin serkkujeni kanssa ollut majalla ja olimme olleet aivan hiljaa. Silloin metsästä oli tullut peura, ja se oli säikähtänyt meitä vähintään yhtä paljon kuin me sitä. 

Käännyin katsomaan käytävälle. Sitä pitkin kulki poika, joka näytti tutulta. Kuka ihme poika oli? Hetken mietittyäni tajusin. Poika oli pahin kiusaajani, Leo, joka oli kiusannut minua joskus alakoulussa. Kauhistuin ja käännyin kiireesti ikkunaan päin.

Äkkiä kuului kova kolaus ja minua vastapäätä istuvan tytön matkalaukku putosi kovalla ryminällä lattialle ja aukesi levittäen sisältönsä lattialle. Tyttö kyyristyi lattialle kerätäkseen tavaransa. Päätin auttaa häntä, joten polvistuin myös lattialle. Näin, kuinka Leo käveli meitä kohti.

“Äh, aina se putoaa”, tyttö huokaisi, “se on liian iso hyllylle.”

“Kannattaisiko hommata pienempi matkalaukku”, hymähdin.

“Eivät kaikki tavarani mahtuisi”, tyttö selitti.

“Tarvitsetteko apua?” Leo tiedusteli.

Olisin mieluiten sanonut ei, mutta tyttö vastasi: “Kyllä, se käy.”

Leo kumartui auttamaan meitä.

“Keitä te muuten olette?” tyttö kysyi.

“Leo”, Leo vastasi.

“Hilla”, sanoin, “kuka sinä olet?”

“Silja”, tyttö vastasi.

“Hilla hei, muistatko sä, että me oltiin joskus samalla luokalla?” Leo kysyi äkkiä.

“Joo”, vastasin.

“Ja me kiusattiin sua…”

“Joo.”

“Mä haluun pyytää sulta anteeksi. Ei me oikein tajuttu, mitä me tehtiin”, Leo huokaisi ja katsoi minuun.

Lämpö läikähti sydämessäni ja oli helppo sanoa: “Saat anteeksi”

“Kiitos”, Leo sanoi kuulostaen helpottuneelta, “se on vaivannut minua aivan liian pitkään.”

 

Myöhemmin istuin jälleen paikallani tuijottaen ulos ikkunasta. Riihimäen tutut maisemat ilmestyivät vähä vähältä esiin. Se herätti minussa jälleen muistoja serkuistani. Vilkaisin jälleen Siljan reppua, joka edelleen liikkui mystisesti.

“Silja”, aloitin vaivaantuneesti.

“Mmm”, Silja ynähti.

“Mitä sinulla on repussasi? Miksi siellä näkyy liikettä?” kysyin.

“Kissanpentuni ei viihdy siellä kauhean hyvin”, Silja vastasi rennosti, ikään kuin olisi normaalia kuljettaa kissanpentua repussaan.

 

Kaiken kaikkiaan junamatka oli ihan hauska. Olin saanu sovittua riitani Leon kanssa ja olin ehtinyt vaihtaa Siljan kanssa puhelinnumeroita, kun meille oli selvinnyt, että Silja tulisi minun kouluuni heti, kun parin päivän kuluttua kun Silja muuttaisi Espooseen. Tunnelma oli iloinen ja toiveikas.

 

Okei, mitä pidit? Keksi ekalle ja kakku sille, joka arvaa, paljonko sain tästä numerona.