Sokean puuman tarina

Hei! Tämä on fantasiatarina, jonka kerroin pikkusiskolleni kotimatkalla bussissa ja ajattelin nyt kirjoittaa sen tännekin.

 

Kaukana, korkeiden vuorten keskellä eli puumia. Puumat olivat lahjakkaita loikkimisessa ja kiipeämisessä. Vuoristo oli suuri ja laaja ja päättyi rantaan, josta nousi paljon korkeita ja teräviä kivihuippuja ja kallioita suoraan ylös vedestä, tai laskuveden aikaan terävästä kivikosta. Näitä huippuja kutsuttiin nimellä Sirpaleet.

Eräänä keväänä syntyi Lilja, sokea puumanpentunaaras. Liljan emo hylkäsi pentunsa heti huomattuaan, että tämä oli sokea.

Lilja oli hylättynä monta päivää, ennen kuin vastikään kaikki pentunsa menettänyt nuori naaras, Huominen, löysi Liljan paikasta, johon Lilja oli hylätty. Lilja oli hyvin heikko, mutta Huominen sai Liljan kuntoon ja piti tästä huolta pitkän aikaa, kunnes kuoli itse sairauteen.

Lilja osasi siinä vaiheessa jo saalistaa pieniä hiiriä ja etsiä raatoja ja syötäväksi kelpaavia kaskeja, vaikka olikin sokea. Eihän niillä kovin lihavasti elänyt, mutta hengissä Lilja sentään pysyi. Eräänä päivänä hän kohtasi vanhan sokean uroksen, jota kutsuttiin Tietäjäksi. Tietäjä, joka oli vastikään sokeutunut pitkän ja hitaan näön heikkenemisen seurauksena, saattoi opastaa Liljaa elämään ilman näkökykyä.

Liljasta varttui nuori puuma, joka osasi sokeudestaan huolimatta saalistaa. Eräänä iltana hän keskusteli Tietäjän kanssa luolassa, jossa he asuivat.

– Minä alan tulla vanhaksi, Tietäjä huokaisi.

– Ei, et voi kuolla vielä, Lilja huokaisi.

– En minä vielä… Tietäjä sanoi mietteliäästi. – Mutta pian on minun aikani. Sinä selviät kyllä.

– En… Tiedät itsekin, että tarvitsisin näkökykyä, Lilja huomautti. – Enkö mitenkään voisi saada näkökykyä itselleni.

– Et, Tietäjä vastasi. – Tai jos… Ei se…

– Mitä sinä tiedät, kerro, kerro, Lilja vaati.

– On olemassa Elämän lähde. Se pulppuaa Sirpaleista vaarallisimman huipulla, mutta sinne en minä voi lähteä, matka on pitkä ja vaativa, ja nousu Kristallikalliolle – aivan liian rankka minulle, Tietäjä huokaisi.

– Mutta voitko saattaa minut sen luo, Lilja pyysi.

– Hyvä on, mutta kerron sinulle jo nyt reitin, sillä minä en välttämättä pääse perille, Tietäjä sanoi. – Kulje meren suuntaan. Haistat kyllä suolan. Sen jälkeen pääset jyrkältä rantatöyräältä alas etsimällä kallion, joka on jonkin matkan päässä reunasta ja kulkemalla siitä viisi askelta suoraan rantaan. Siinä on vaikein kohta, kielekkeitä, jotka minä kyllä tunnen, mutta joita et välttämättä löydä. Kun pääset alas, odota laskuvettä ja silloin kuulostele puron pulppuamista, sillä Elämän lähde sekoittuu jo ylhäällä tavalliseen lähteeseen ja alas tulee soliseva Kristallipuro. Sinun täytyy vain seurata sitä ylös.

– Hyvä on, lähdetään heti, Lilja sanoi.

He lähtivät matkaan. Suolan tuoksu johdatti heidät rantaan. Lilja sai tukea Tietäjää, joka kulki hitaasti ja vaikeasti.

– Nyt meidän täytyy päästä alas, reuna on ihan vieressäni. Minä olen mennyt tästä aiemminkin, tunnen tien. Sinun täytyy vain seurata ääntäni, Tietäjä ohjeisti.

– Selvä, Lilja sanoi.

Tietäjä edellä ja Lilja perässä he lähtivät matkaan. Lilja oppi nopeasti, kuinka kannatti toimia, oli hypättävä Tietäjän ääntä kohden, levitettävä kaikki jalat ja kun jokin jalka tapasi tukevan pinnan, hännällä vielä viimeinen loikka siihen suuntaan.

Alastulo tuntui kestävän loputtomia. Lilja loikkasi jälleen alas, mutta tällä kertaa vain hänen etutassunsa hipaisi kielekettä. Lilja kauhistui. Nyt minä putoan pohjattomaan louhikkoon ja kuolen, hän ajatteli.

– Apuaa! Lilja kiljui, vaikkei siitä ollut mitään hyötyä.

Äkkiä matka kuitenkin päättyi ja Liljan tassut tumpsahtivat pehmeään hiekkaan.

– Onneksi putosit toiseksi viimeiseltä, olethan kunnossa? Tietäjä kysyi.

– Olen, Lilja vastasi.

– Hyvä, Tietäjän ääni kuulosti helpottuneelta.

He lepäsivät hetken odottaen laskuvettä.

Kun matka jälleen jatkui, Tietäjän voimat tuntuivat olevan lopussa. Hän nojasi Liljaan lähes koko painollaan ja kulki hitaasti. Lopulta Tietäjä pysähtyi.

– Kristallikallio on suoraan edessäsi, Tietäjä sanoi. – Kasta pääsi huipulla olevaan lähteeseen. Sen jälkeen näet kaiken. Minun aikani on koittanut. Hyvästi.

– Ei, Tietäjä, odota saapumistani, Lilja aneli.

– Ei. Minun aikani on lähteä. Hyvästi, Lilja pieni, Tietäjä lausui.

– Kiitos kaikesta, Lilja sanoi. – Hyvästi.

Pohjaton suru laskeutui Liljaan, kun hän tunsi Tietäjän hengityksen lakkaavan. Hetken hän istui siinä, mutta sitten hän muisti tehtävän, joka hänellä oli täytettävänä.

Lilja kiipesi ylös vuorelle, eikä tiennyt, kuinka paljon aikaa matkaan kului. Hän loikki aina vain korkeammalle kuullen jatkuvasti puron pulppuavan vieressään. Välillä Lilja liukastui ja toisinaan hän riippui vain yhden kynnen varassa, mutta tehtävä ajoi häntä eteenpäin. Jos hän ei pääsisi ylös asti, Tietäjä oli turhaan tullut näin kauas kuolemaan.

Lopulta Lilja oli perillä. Hän hautasi kasvonsa lähteen viileään veteen ja kun hän nosti päänsä, hänen oli pakko sulkea silmänsä, niin kirkkaita kaikki valot olivat.

Hetken silmiä siristeltyään Lilja sai kuvan paikasta, jossa hän oli. Hän seisoi hyvin korkean ja jyrkkäreunaisen vuoren huipulla, aurinko laski hänen edessään mereen ja sai koko meren loistamaan kaunein värein.

Lilja odotti hetken, ja auringon laskettua hän loikki alas. Hänellä oli vielä yksi tehtävä täytettävänä; Tietäjän hautaaminen.

Lilja hautasi Tietäjän aivan rantakallion alle, hiekkaiseen kohtaan, jota oli helppo kaivaa.

 

 

Tällainen melko pitkä tarina. Q&A tulee luultavasti maanantaina eli 17.4., riippuu, saanko sen valmiiksi. :D Kysymyksiä voi lähettää vielä 15. päivä eli huomiseen asti.