Sitä minun ei olisi pitänyt tehdä

Hejsan! Tänään tällainen tarina. Tämä on vähän erilainen, kun monet muut tarinani, mutta toivon, että te pidätte tästä.

Tämä kertoo 13-vuotiaasta, 7-luokkalaisesta Oliverista (keksin tuon nimen vasta, kun olin kirjoittamassa tuota lausetta)

 

Jukka katsoi minua odottavasti. Meitä oli siinä ringissä kymmenisen poikaa, minä, Unto, Jukka, Thomas, Niko ja muutama poika, joita en tuntenut. Jukalla ja Nikolla oli molemmilla mopo. He olivat jo 15, 9-luokkalaisia. Unto oli kahdeksannella ja Thomasista oli luokkalaiseni, jonka seurassa olin tänne tullut.

– No niin, mennään, Jukka sanoi.

– Mihin? kysyin.

– Älä ole tyhmä, Oliver, kyllä sinä tiedät, Niko tuhahti ja vilkaisi minua.

Niin tiesinkin. Jukka ja Niko opettaisivat minut, Unton ja Thomaksen ajamaan mopoilla. Thomas oli raahannut minut tänne tahtomattani, tai oikeastaan halusin tätä – olla mahtava ja cool, ainakin vähäsen.

– No niin, kuten sanoin, niin Unto aloittaa, koska on vanhin ja on saanut erikoiskutsun, Jukka ilmoitti.

Unto otti kaksi askelta mopon luo ja oli jo valmiina nousemaan kyytiin. Äkkiä huomasin erään asian ja huusin: – Hei, missä kypärä on, kyllä Unto sellaisen tarvitsee!

– Hah, eikä tarvitse, Oliver hei, me olemme opettelemassa oikeaa mopoilua, Jukka nauroi.

Jostain syystä minua alkoi kylmätä. Minusta tuntui, etten todellakaan halunnut olla täällä, keskellä poikajoukkoa, joka opetteli ajamaan mopolla ilman kypäriä.

Jukka kaasutti pois mopollaan ja Niko komensi erään pojista luokseen ja kaksikko lähti mopolla päristelemään pitkin tietä.

Minun teki mieli hipsiä vaivihkaa pois paikalta, mutta en uskaltanut. Sitä paitsi Thomas olisi nähnyt sen ja kaikki olisivat nauraneet minulle ja muistuttaneet siitä vielä vuosienkin päästä. Mutta jälkeenpäin ajateltuna olisi ehkä kuitenkin pitänyt lähteä…

Poika toisensa perään istui mopon takaistuimelle, ja ajoi lyhyen kierroksen tietä pitkin Nikon tai Jukan takana.

Lopulta oli minun vuoroni istua Nikon punaisen mopon taakse. Käteni olivat hionneet jännityksestä.

– Ei siinä mitään pelättävää ole, Niko rauhoitteli. – Pidät vain lujaa minusta kiinni ja istut rauhassa.

Otin Nikosta kiinni ja mopo lähti liikkeelle.

Ajoimme rauhallisesti eteenpäin, kunnes kääntöpaikan mutka tuli eteen. Silloin se tapahtui: käteni irtosivat Nikon vyötäröstä ja lähdin lentämään ilman halki.

Ilmalento tuntui kestävän pitkän aikaa, ennen kun tömähdin kyljelteni maahan. Kättä korvensi viiltävä kipu.

 

 

Tiedän, että tästä tuli vähän lyhyt ja tarina tuntui jäävän vähän kesken, mutta en oikein keksinyt tähän enää luontevaa jatkoa. Ensi postaukseen!

4 kommenttia

  1. Uppouduin sun postaukseen täysin!Mua kyllä kieltämättä harmitti kun se jäi kesken.Tuli oikein kylmät väreet kun luin sitä.

    Vastaa

    1. Moi Sakura! Kiva, että säkin olet löytänyt tänne.
      Saat kirsikoita, koska löysit blogini 🍒 ja keksin 🍪, koska olit ensimmäinen kommentoija tähän postaukseen.

      Vastaa

  2. Höh, jäi kesken! Mä olen suorastaan loukkaantunut. Niin hyvä alustus, ja sitten ei saa tietää, mitä tapahtuu :(((

    Vastaa

    1. Jatkan ehkä joskus, tai oikeastaan mulla on jo pieni idea, jonka saatan toteuttaa… 😃 Kiva, että joku odottaa jatkoa innolla!

      Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *